Päiväkirja

Tervehdys
Michel Hendå
I|o-Piiju
Kilpakalenteri
Päiväkirja

Muisto 16.02.25 Muisto 18.02.25 Muisto 10.03.25 Muisto 29.04.25

Tämä on virtuaalihevonen. | Tämä on virtuaalihahmo.

Päiväkirjamerkinnät

Keskiaikaisen hevosen elämään mahtuu yhtä jos toista sattumaa ihmisensä seurassa. Tällä sivulla pääset lukemaan Mikon ja Piijun kommelluksista kaiken maailman turuilla ja toreilla.

Muisto tiistailta 29. huhtikuuta -25

Pääsiäinen päättyi, Kristus nousi kuolleista. Pian oli valpurinpäivä ja helajuhla. Kevät saapui. Mikkeli oli siitä kaikesta varsin hyvillään siihen asti, kun Piiju alkoi kiukutella tallissaan ja kylmäntauti iski häneen itseensä.

Lauantaina olo oli kehno. Hevonen totteli huonosti, hermot olivat kireällä eikä edes taloustöistä ollut tulla mitään. Nyt, kun purjehdussää oli jälleen valloillaan ja meri auki Saksaan asti, isäntä tahtoi hoitaa ostoksia kaupungin kauppiaiden kanssa ensi syksyä varten. Numerot hyppivät silmissä ja kynä tärisi. Mikko ajatteli sen olevan silkkaa väsymystä, joka kyllä väistyisi pyhäpäivän päästä. Maanantaina hän lähtisi neuvottelemaan suolan, hyvän saksalaisen keittovillan ja mausteiden tilauksista.

Sunnuntaina olo ainoastaan paheni. Siiri ei tullut kirkkoon, koska valitteli omia särkyjään, joten Mikko ei kehdannut vaikertaa emäntäpiikaa kovemmin. Hän pyysi silti osansa lämpimästä juomasta, jota Siiri oli mesiangervon ja vadelman lehdistä keittänyt.
"Totta Maarian, Michel, naisten vaivoihin tämä on", Siiri sanoi nauraen. Hän vakavoitui kyllä, kun katsoi Mikkoa tarkemmin. "Kyllä sinä näytät kalpealta. Ei kai sinulla matoja ole?"
"Ei ole", Mikko lupasi ja toivoi puhuvansa totta. "Mutta päätäni särkee. Kyllä tämä menee ohi."

Se ei mennyt ohi.

"Jollei puuroa, niin pitäisi sinun edes saada jotakin kuivaa ja kuumaa sisääsi", koulumestari Reinhard käski, kun Mikko ei maanantaiaamun hämärissä päässyt ylös vuoteesta, vaikka kirkon kellot soittivat jo viittä. "Joudun palkkaamaan lisäapua, mikäli et saa häädettyä tuota tautia. Tokenetko tänään?"
Mikko nyökkäsi vällyjen välistä voipuneena ja vannoi tervehtyvänsä. Olo vain oli niin huono, ettei mikään lääke maistunut sen paremmin kuin aamiainen.
"Tulen tarkastamaan vointisi, kun koulupojat syövät. Jollet siihen mennessä ole ylhäällä... No, rukoilen Valpuria puolestasi."

Illallisaikaan horkka hellitti sen verran, että lääkkeiden haju tunki nenään ja Mikko kuuli isännän sanovan: "Tässä on nokkosta ja katajan öljyä etikassa ja saksanviinissä. On se jo muutaman paternosterin verran saanut hautua, joten jos ei paha neste ala sillä kiertää ulos, kerro minulle, ja hankin myrttiä ja haustetta tai jotakin vahvempaa uutetta."
Rohto yskitti ja sai Mikon silmät vettymään, ja Reinhard-herra muisti sanoa: "Juu, oli siinä reilusti sinapinsiementä myös. Näköjään toimii, kuten kuuluukin. Aamen."

Naantalin luostarin lääke- ja yrttikirja 1400-luvun loppupuoliskolta viittaa aiempiin Henricus Harpunkielen Urtebogiin eli Danske Lægebogiin ja Bartholomeus Englantilaisen De Propietatibus rerumiin, muttei Mikon eläessä vielä ole yksissä kansissa, sillä luostarin perustuskirja on vasta vuodelta 1443. Akvaviittia ja paloviinaa ei vielä myöskään nimetä pohjoismaissa sisäisesti nautittaviksi, vaikka 1400-luvun lopun Tukholmalaisista raatikirjoista jälkimmäistä alkaa löytyä ruudin sidosaineena.

Muisto maanatailta 10. maaliskuuta -25

Yleisesti ottaen elämä osana pappisherran taloutta oli varsin hyvää. Koulumestari Reinhard asui lähellä tuomiokirkkoa kauniissa, vaikkakin pienessä kaupunkitalon puolikkaassa. Mikkelin lisäksi talouteen kuului emäntäpiika Siiri, joka laittoi ruokaa ja lämmitti pihasaunan, sekä vintillä pari niitä kauempaa muuttaneita koulupoikia, jotka saivat majoittua opettajan luona. Yksi oli tullut Viipurista, toinen Ulvilasta. Johan siinä oli tupa täynnä - ja sellaisella joukolla ihan hyvin toimeentuleva tupa olikin. Herra omisti mukavan mittaisia peltosarkoja Turun ulkopuolella, joten nälkä tuli harvoin sen katon alla.

Paastot isäntä otti valitettavan vakavasti, jopa virkaansa nähden. Siinä, missä Reinhardin kotona arkena sai vaaleaa leipää ja saksalaista vehnäolutta, piimää, lihaa ja joskus jopa maustekastikkeita ja viiniä (ja Siiri oli innoissaan aina, kun pääsi niiden kanssa laittamaan), oli laskiaisesta lähtien tarjolla pelkkää ohra-hernerokkaa, hapankaalia ja suolakalaa. Ei piimää, ei edes voita leivälle. Siiri teki toki parhaansa, mutta kovin kummoisia piirastaikinoita ei hänkään pelkästä tummasta rukiista ja hapanjuuresta saanut. Koulumestari itse jätti jopa oluen ja paastosi pelkällä vedellä. (Mikko oli kuullut joidenkin tuomiokirkon toisten pappien vähän hörähtelevän, jotta oli siinä yhdellä miehellä ruumiin kuria heidän muidenkin edestä.)

Heiltä, työntekijöiltään, Reinhard ei kotikaljaa kieltänyt, mutta kyllä siitä aamiaispöydässä vähän syyllinen olo tuli. He muut siinä savituoppeineen, isännällä koreassa läpinäkyvässä lasissa pelkkää kaivovettä. Toinen koulupojista nöyrtyi jo toisena paastoviikkona niin, että taipui samaan.

Piiju söi tallissa kerppuja ja jyviä yhtä tyytyväisenä kuin arkenakin. Sitä ei paljon paasto haitannut. Mikko yritti pitää tamman tyyntä mutustelua lohdullisena äänenä samalla, kun kävi sen karvapeitettä läpi olkitukolla.

Muisto tiistailta 18. helmikuuta -25

Piiju köpötti urheasti rantakadun mukulakivillä, vaikka hyytävä viima ja jäisen joen yli satava mikälie tuntuivat vitsaukselta. Mikko sai siristellä tuulta vasten jatkuvasti. Oli niin varhainen aamu, että aurinko haukotteli vielä pilvien takana - jos aikoi nousta ollenkaan. Sentään rouva Helga Ossenvoighet, lyypekkiläisen kangaskauppias Engelbrektin leskirouva, oli väripilkku räntäsateessa. Siihen saattoi aina luottaa. Mikko vilkutti kauppiastalon ikkunan suuntaan litimärällä kädellä.
"Moi, Michel!" emäntä kailotti. "Mitä sinä siellä, tässä säässä? Tule sisään!"

Sisäpihalla Piiju pääsi katokseen kuivattelemaan rengin huostaan ja Mikko toivotettiin sisään aamiaiselle. Leskirouva oli tuvassa neli- ja seitsenvuotiaine poikineen ja piika autteli kyökissä. Kova oli tohina, mutta onneksi vieraalle riitti silti laihaa kaljaa ja sipulipuuroa. Ne olivat sinä aamuna siunaus.
"Herra varjele, mitä sinä tällaisella ilmalla? Ettet vain sairastu", Helga huoli ja siunasi lisää. Mikko kertoi joutuneensa kyselemään dominikaaniveljiltä mehiläisvahaa, jotta koulun kirjoitustaulut ja pappien ja koululaisten nahkakengät saisi huollettua. Kynttilänpäivän jäljiltä alkoi kaikki muu rasva olla jo käytetty.
"Entäs täällä? Joko teillä on kiire ennen laskiaista?" Mikko kysyi. Rouvaa nauratti kamalasti. Jaa, olihan heillä kiire, mutta ei mitään tavallisesta poikkeavaa.
"Minähän yritän meidän Heinrichille opettaa ompelua, jotta hän pääsisi kunnon oppiin, mutta ei poika kovin kernaasti keskity", Helga kertoi ja osoitti etuhuoneeseen, jossa lojui pino päänverhoja kirjavasta villasta. Seitsemänvuotias Heinrich näytti nololta. "Kukkelihuppuja. Kankaat ovat hukkapaloja, viimeistelin ne itse. Nyt pitäisi vielä päästä niistä eroon. Voi, mistä minä löydän sellaisen oppineen miehen tähän hätään, joka osaisi myydä nuo..."
Mikko odotti varsin kunniallisen hetken ennen, kuin kysyi, mitä moinen työ mahtoi pitää sisällään.
"Voi, saisitko sinä ne vaikka koululla myydyksi? Pojat tarvitsevat varmasti hyviä kevättalven kuteita! Tai kuule, ehkä pappisherrat! Tahtoisiko sinun isäntäsi ostaa? Hänhän on komea, kaikki haluavat samanlaisen!"
"Ei koulumestari voi tuollaista helvetin tulipunaista päähänsä vetää, oli kuinka komea tahansa!" Mikko protestoi, ja punastui sitten itse, kun tajusi, kenelle puhui. Rouvahan varsin piti punaisesta, sen näkivät kaikki.

Pyytääkseen anteeksi käytöstään Mikko tarjoutui ottamaan Helgan ylimääräiset ompelukset matkaansa. Piiju ei järin arvostanut lisälastia lautasillaan, mutta huokaisi tyytyen osaansa. (Ja kiittääkseen Mikkoa palveluksesta rouva lupasi antaa vähän alennusta ensi kerralla, kun he tekisivät kauppoja hänen kankaistaan ja muista tuontituotteistaan.)

Mikon kaupungista tuomia huppuja voi ostella täällä.

Muisto #unnuntailta 16. helmikuuta -25

Satoi lunta. Oli satanut jo muutaman päivän. Kaikenkirjavat linnut ja muut luomakunnan otukset poukkoilivat etsimässä ruokaa Turun kaupungin kaduilta ja tuomiokirkon piiristä.

Mikko ei tiennyt, ollako otettu vai häpäisty siitä hyvästä, että koulumestari Reinhard jumalanpalveluksen jälkeen pysäytti hänet ja ojensi kaapunsa hihansuusta suoraan hänen käteensä irti repäistyn lipareen, joka oli osa jonkin keskeneräisen käsikirjoituksen sivua. Ja sanoi tunnistaneensa hänet ja hevosensa erään yläluokkalaisen opiskelijan piirroksesta.

"Onneksi en ollut todistamassa tilannetta", herra sanoi, "en tiedä, olisinko selvinnyt yhtenä kappaleena - se voi se kirkhakkinen olla pelottava lintu, Luoja siunatkoon." Ja mennessään mies nauroi niin, ettei ilmeisesti meinannut pysyä kasassa vieläkään. Naakkoja tuntui naurattavan vähintään yhtä paljon kuin tummapukuista pappismestaria.

Minkäpä Piiju-parka sille mahtoi, ettei se ollut huomannut häntänsä alle vaappunutta lintua? Minkä lintu sille, että oli kiskaissut hevosta häntäjouhista ja leikkinyt itseään isompien kanssa? Ja minkä Mikko enää sille saattoi, että oli satulassa juuri sillä samaisella silmäniskulla iskenyt silmänsä erään remakasti nauravan porvarinrouvan kirkkaanpunaiseen huppuun ratsunsa mielenliikkeiden sijaan, ja joku koulupoika oli todistanut tanssia... Kyllä he olivat siitä saltarellosta ihan kunnialla selvinneet dominikaaniveljien luokse koulumestarin kirjettä viemään.